PÄIVITETTY KRISTITTY
ja seurakunta
David J. Bosch kirjassaan ’Transforming Mission’ (Paradigm Shifts in Theology of Mission) mainitsee kirkkohistoriassa tapahtuvista muutoksista yhden todella tärkeän teeman, joka koskettaa seurakunnan lähetysluonnetta. Tuon tässä hiukan omia näkemyksiä asiasta. Paimenet, piispat, opettajat jne. tuovat seurakuntaan tasapainoa ja tiettyä pysyvyyttä. Heidän tehtävänään on luoda hyvää seurakuntakulttuuria, kasvattavaa yhteisöä ja tervettä uskovien yhteyttä. Vaarana on kuitenkin se, että seurakunta jämähtää instituutioksi, pysähtyy tiettyyn aikaan ja tapakulttuuriin. Toisaalta Jumala on antanut seurakunnalle myös apostoleita (en tarkoita tässä ’niitä kahtatoista’), profeettoja ja evankelistoja, joiden alkuperäisenä tehtävänä oli suuntautua ulospäin ja ”valloittaa” pioneerien tavoin uusia alueita (so. ihmisiä, kansoja…). Tämä jälkimmäinen ryhmä edustaa liikettä (movement). Seurakunta tarvitsee molempia tahoja, ns. ”luovan jännitteen”, jotta evankeliumi voisi levitä uusille alueille ja uudet uskovat tulisivat juurrutetuksi hyvään kasvuyhteisöön ja sitä kautta Kristukseen.
Olemme varmaankin täällä Suomessa eläneet kauan tuota instituutionalisoinnin aikaa ja tuo jännite (joka on tullut niiden kautta, joita Jumala on varustamassa pioneeritehtäviin) on usein tulkittu kapinaksi tai sopimattomaksi perinteiden tuhoojaksi, joskus jopa harhaoppisiksi. Elämme kuitenkin aikaa, jolloin meidän on tärkeää palauttaa ”luova jännite” seurakuntiemme normaaliksi käytännöksi. Tarvitsemme pioneerikutsun saaneita ihmisiä, joita valtuutetaan toimimaan seurakuntien laajennustehtävissä. Jos tätä jännitettä ei tunnisteta tai edes tiedosteta, seurakunta on vaarassa jämähtää oman sukupolvensa (yleensä rajoittuu samaan ikäryhmään ja jopa taloudelliseen luokkaan) ilmaisutapoihin ja kulttuuriinsa. Tällöin seurakunnan kasvu pysähtyy lähes varmasti. Valitettavan usein pioneerikutsun saaneet henkilöt joutuvat ristiriitaan oman seurakuntansa johdon kanssa, joskus aivan omasta syystään (voisin mainita useita syitä) ja joskus seurakunnan jäsenten ymmärtämättömyyden vuoksi. Tämä sama jännite näkyi myös alkuseurakunnan aikana kun Jerusalemin seurakunnan piti valtuuttaa uusia diakoneja palvelemaan kreikankielisiä leskiä (Apt.6). Myöhemmin kun ’paavalilaisen’ lähetystyön tuloksena evankeliumi oli levinnyt ympäri silloista Rooman valtakuntaa, nuorten seurakuntien piti järjestäytyä ja juurtua kullekin paikkakunnalle, hyvin haasteellisten olosuhteiden ja uskomusten keskellä. Aina pioneerivaiheen jälkeen (mm. seurakuntaistuttaja sukupolven siirryttyä tavalla tai toisella syrjään) seurakunnan huomio on järjestäytymisessä ja oman identiteetin luomisessa, ikään kuin tietyn kasvurauhan löytymisessä. Seurakunnan ei kuitenkaan tulisi jäädä vain itsekeskeisyyden valtaan vaan uutta luovaa jännitettä olisi hyvä olla mukana myös tässä seurakuntaistutuksen alkuvaiheissa. Täten seurakunnan jäsenet oppisivat näkemään jo varhaisessa vaiheessa, että Jumalan Valtakunnan laajeneminen ja evankeliumin eteenpäin vieminen on seurakunnan tehtävä kaikissa sen kasvuvaiheissa. Väittäisin, että terve seurakunta ja erityisesti sen johto ymmärtää nämä molemmat puolet: tarpeen kasvattaa uskovia Kristuksen opetuslapsiksi paimenten ja opettajien johdossa ja samaan aikaan valtuuttaa osaa opetuslapsista toimimaan pioneeritehtävissä laajemmalla alueella; ylittäen kaupunki, kirkkokunta, valtiot, kansallisuus ja etnisiä rajoja. Uskon, että kun ymmärrämme esim. Ef.4:10-16 jakeiden laajemman merkityksen, niin opimme kasvattamaan kristittyjä eri tehtäviin ja valtuuttamaan ja tukemaan Jumalan Valtakunnan lähetystä, ilman, että jokainen pioneerikutsumuksen saaneen jumalanpalvelijan tarvitsee lähteä omasta seurakunnastaan ovet paukkuen ja riidoissa. Tähän tarvitaan se, että molemmat ryhmät (tasapainottajat – pioneerit) oppivat tiedostamaan oman kutsumuksensa ja että Jumalan mission on yhteinen tehtävämme, ei erillinen tai toisia ryhmiä poissulkeva.
0 Comments
Jo Vanha Testamentti paljastaa meille Jumalan suunnitelmat ja varsinkin Hänen pelastussuunnitelman, joka koskettaa kaikkia kansoja. Tässä yksi esimerkki:
Sinä päivänä minä pystytän jälleen Daavidin sortuneen majan ja korjaan sen repeämät ja pystytän sen luhistumat, ja rakennan sen sellaiseksi, kuin se oli muinaisina päivinä, niin että he saavat omiksensa Edomin jäännöksen ja kaikki pakanakansat, jotka minun nimiini otetaan, sanoo Herra, joka tämän tekee. Aamos 9:11-12 Uudessa Testamentissa tämä profetia auttoi silloista messiaanista seurakuntaa ja apostoleja ymmärtämään, että pelastussuunnitelma oli paljon suurempi kuin juutalais-taustaiset uskovat saattoivat tuona aikana kuvitella. Niinpä Apostolien teoissa mainitaan tästä tärkeästä kokoontumisessa jossa oli kyseessä pakanauskovien vapaus ja jumalasuhde: Kun he olivat lakanneet puhumasta, lausui Jaakob: "Miehet, veljet, kuulkaa minua! Simeon on kertonut, kuinka Jumala ensi kerran katsoi pakanain puoleen ottaakseen heistä kansan omalle nimellensä. Ja tämän kanssa pitävät yhtä profeettain sanat, sillä näin on kirjoitettu: 'Sen jälkeen minä palajan ja pystytän jälleen Daavidin sortuneen majan; minä korjaan sen repeämät ja nostan sen jälleen pystyyn, että jäljelle jääneet ihmiset etsisivät Herraa, ynnä kaikki pakanat, jotka ovat minun nimiini otetut, sanoo Herra, joka tämän tekee, mikä on ollut tunnettua hamasta ikiajoista'. Apt.15:13-18 Jumalan pelastussuunnitelma on ollut näkyvissä koko Raamatussa läpi kaikkien aikojen. Se ei ole vain Uuden Testamentin ilmoitus vaan on ollut nähtävissä alusta saakka. Mielenkiintoista on se, että me ihmiset pystyttelemme usein omia raja-aitoja tai esteitä (so. ehtoja) Jumalan Valtakuntaan pääsemiseksi. Alkuseurakunnalla oli haaste ymmärtää juutalaisten seremonialakien ja kulttuurillisten tapojen suhdetta Jumalan pelastussuunnitelmaan. Varsinkin Jerusalemissa asuvat uskovat olivat aika tavalla juutalaisen kulttuurinsa sokaisemia siinä mielessä, että uusilta seurakunnan jäseniltä olisi haluttu vaatia myös juutalaisten tapojen omaksumista. Apostolit ymmärsivät kuitenkin ettei näin tullut tehdä. Evankeliumi koskee kaikkia kansoja ja kieliryhmiä ja niinpä apostolien tuli tarkastella, mitkä asiat kuuluivat juutalaiseen kulttuuriin ja seremonialakeihin ja toisaalta mitkä asiat kuuluivat ihmisen pelastumisen piiriin. Tämä haaste ja tilanne vaati siis päivitettyä tarkastelua mitä uskoon tulevilta tulisi vaatia tai millaiseen yhteyteen heidät kasvatettaisiin. Vaarana oli, että jos pakanauskovilta vaadittaisiin juutalaisten tapojen omaksumista, heidän käsitys armosta pelastumisesta, olisi tuolloin vaarassa. Tästä syystä apostoli Paavali sanoo juutalaisena uskovana (nuhdellessaan Pietaria): Me olemme luonnostamme juutalaisia, emmekä pakanasyntisiä; mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen eikä lain teoista, koska ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista. Gal.2:15-16 Miksi otan tällaisen kaukaisen esimerkin? Osa meistä ei ehkä paini juutalaisten perinnäisääntöjen tai seremonialakien kanssa (vaikkakin joillekin kristityille tämä on edelleen epäselvä asia), mutta huomaa, että saatamme vaatia uusilta seurakuntaan tulevilta uskovilta, mukautumista meidän omiin kulttuurillisiin perinnäistapoihimme. Tällä tarkoitan sitä, että jokaisella seurakunnalla ja uskovien ryhmällä on omat perinnäissääntönsä, jotka voivat ajan oloon nousta niin tärkeiksi asioiksi, että ne muokkaavat jopa ihmisen käsitystä Jumalan pelastussuunnitelmasta. Tämä on hyvin tärkeä asia erityisesti seurakunnan vastuunkantajille, jotka (toivottavasti) ymmärtävät luovansa seurakuntakulttuuria, jonka tulisi tukeutua Raamatun Jumalan suunnitelmiin ja jonka tulisi myös auttaa ihmisiä ymmärtämään evankeliumi aikaan ja paikkaan sopivalla tavalla. Aloitin tämän kappaleen profeetta Aamoksen kirjan kohdalla, jossa puhutaan Daavidin sortuneen majan korjaamisesta. Jokaisen sukupolven tehtävä ja kutsumus on pitää huolta, että Jumalan koko armotalous ja pelastussuunnitelma kommunikoidaan kullekin kansalle ja heimolle kulttuurillisesti sopivalla tavalla. Emmekä me suomalaiset ole tässä muita kummempia, sillä kyllä meillekin on valitettavasti kertynyt aika tavalla perinteitä, jotka saattavat peittää Jumalan suunnitelmien ymmärtämisen. En puhu vain vääristä tai vahingollisista tavoista, vaan jopa hyvät asiat saattavat ajan kuluessa nousta liian tärkeään asemaan seurakunnissa. Kun seurakuntayhteyteen tulee aivan uusia ihmisiä, joilla on hyvin erilainen tausta kuin seurakunnan enemmistöllä, niin saatamme havaita, että meillä on tapoja, joita joudumme ”suomentamaan” uusille tulokkaille. Esimerkkejä:
|
Juhani aholaTavis mies, joka on ihastunut Jumalan hyviin suunnitelmiin ja Hänen hyvään tahtoonsa. Archives
August 2023
Categories |