PÄIVITETTY KRISTITTY
ja seurakunta
Apostoli Paavali puhuu kirjeissään seurakunnan salaisuudesta, joka paljastetaan Jumalan pyhille (Ef. 3-luku; 5:32). Oikea seurakunta koostuu Jumalan uudistamista (uudestisyntyneistä) ihmisistä, joka yhteisönä leviää nykyisten olemassa olevien valtakuntien sisällä. Seurakunnalla on hallussaan (tulisi olla) ihmeellinen sanoma, joka muuttaa ihmisiä vanhan ja katoavan maan kansalaisista uuden, iankaikkisen maan kansalaisiksi. Näin Jumalan valtakunta leviää Kristuksen seurakuntaruumiin kautta.
Apostolien teoissa alkoi uusi aikakausi, jossa seurakunta murtautui aikaamme ja on laajentunut sekä valloittanut eri sukupolvia ja alueita aina meidän päiviimme saakka. Sanoma on kulkeutunut lukemattomiin eri kansoihin ja on näkyvä todiste Jumalan valtakunnan todellisuudesta. Seurakunta ei kuitenkaan ole sama kuin Jumalan valtakunta, vaan se on ensisijaisesti valtakunnan leviämisen ”kulkuneuvo”. Seurakunta, Jumalan valtakunnan edustajana, on kulkenut läpi historiamme ja jatkaa kulkuaan aina hamaan uuteen maailmaan saakka. Miten meidän pitäisi suhtautua tähän Jumalan valtakunnan todellisuuteen ja toiseksi, kuinka meidän tulisi olla siinä mukana? Alkuseurakunnan aikana Rooman valtakunnassa kristityt kärsivät ennennäkemättömiä vainoja. He eivät voineet kokoontua vapaasti tai järjestää ”evankelioimiskokouksia”. Kolkot ja pimeät hautaluolat eli katakombit toimittivat ”kirkon” virkaa. Silti vainottu seurakunta vaikutti voimakkaasti silloisessa keisarikunnassa ja kasvatti roomalaisista pakanoista uuden, iankaikkisen valtakunnan jäseniä. Vaikka kristityksi kääntyminen vaati usein suuria uhrauksia, jopa mahdollista äkkikuolemaa ja melkoisella varmuudella taloudellisia menetyksiä, niin silti kristittyjen määrä kasvoi kaiken ahdistuksen ja vainojen keskellä. Roomalainen historioitsija Tacitus kirjoitti Rooman aikaisista julmuuksista: ”Eläinten nahoilla peitettyinä, koirien repiminä ja hävittäminä, ristille naulittuina, tuomittu poltettaviksi, toimien valona pimenevässä illassa.” Rooman johtajat vuonna 197 jKr. sanoivat kristityistä: ”Mitä enemmän heitä hävitetään, sitä enemmän he lisääntyvät; kristittyjen veri on siemen.” Kristittyjen käytös vainojen aikoina, oli tehokkaampi saarna kuin sanat. Kuinka se tapahtui? Mikä teki silloisten kristittyjen todistuksen* niin voimakkaaksi? Keisarikin joutui toteamaan, että nuo ”pakanat” (so. kristityt jotka eivät palvoneet keisaria), auttavat ei ainoastaan heidän omaa väkeään vaan myös täysin vieraita. Kristityt huolehtivat orvoista, leskistä ja köyhistä, ja jopa sairaista kulkutautien aikana. Keisari Julius valitteli, että heidän omilta kansalaisiltaan puuttui samankaltainen halu palvella ja tarjosi jopa rahaa eri ryhmille, jotta hekin tekisivät avustustyötä. * [todistaja sana tulee kreikan kielen sanasta martus = marttyyri] Evankeliumi tuli ilmi rakkauden tekoina riippumatta siitä, kuuluiko henkilö silloiseen seurakuntaan vai ei. Tämä Jumalan vaikuttama agape -rakkaus näkyi uskovien arjessa. Jumalan sana so. ilmoitus oli tullut näkyväksi ja ”maistettavaksi” Rooman valtakunnassa. Uusi iankaikkinen valtakunta ”murtautui” sisälle mahtavaan keisareita ja muita epäjumalia palvovaan valtakuntaan. Kaiken lisäksi kristillinen seurakunta yhdisti eri yhteiskuntaluokan jäseniä poikkeuksellisella tavalla. Seurakunta oli suola ja valo tuolloin. Entäpä tänään? Valloittaako sanomamme ympärillä olevia ihmisiä katoamattoman valtakunnan jäseniksi vai valloittaako maailma ja ”sen sanoma” seurakuntalaisia katoavan valtakunnan katoaviksi jäseniksi?
0 Comments
Leave a Reply. |
Juhani aholaTavis mies, joka on ihastunut Jumalan hyviin suunnitelmiin ja Hänen hyvään tahtoonsa. Archives
November 2023
Categories |